Laitoin tämän, jokin päivä sitten, ottamani  kuvan . Siinä näkyy niin menevä kuin tulevakin, käyttämättömänä oleva vanha lato alkaa sortua heinäseipäiden ja lumen painon alla. Aurinko kuitenkin nousee ja valaisee tienoon, lämmittää ja sulattaa lumen ja jään, kevät saapuu pohjolaan vaikka vielä on kovat pakkaset ja ehkä monta tuiskuakin, ennen  kuin maa paljastuu.

 Mutta toivossa on hyvä elää. Tuossa koreja ommellessa ehtii ajatukset lentää sinne ja tänne, tuli mieleen laulun sanat; " järven rannan ruohikossa, sousi sorsan poikanen, ei oo mulla ystävää, vaan yksin elää koitan." jotenkin noin.

 Siinä miettiessä sorsan poikaa ja samalla yksinäistä ihmistä, joka vailla ystävää koettaa elää. Tuli mieleen oppi-isämme  Laestadiuksen puheet, kun hän paljon puhuu tämän mailman kylmästä lattiasta, jolla ne yksinäiset taivaan tien  matkamiehet saavat palella. Jos oli mailman lattia kylmä Laestadiuksen aikana, tuntuu siltä, että se on nyt vielä kylmempi. Kaikenlainen jumalattomuus ja pahuus on vallalla, kaikki on luvallista, mikään ei ole syntiä ja hävettävää.  Ei voi enää luottaa keneenkään,edes papit eivät elä sen mukaan mitä heidän pitäisi Raamatun mukaan seurakunnalle opettaa.

Mutta Jumalan kiitos, että on meillä vielä  jämeriäkin  sanan saarnaajia, vaan vika on siinä, että ihmiset eivät jouda käydä kuuntelemassa, ei kiinnosta edes kerran vuodessa  kylällä pidettävät kinkerit. Surullista,!!!  onko telkkari ohjelmat syynä   vai muutenko ei kiinosta. Täällä maaseudulla vielä monissa seurakunnissa on vanha käytäntö voimissaan, että näihin aikoihin vuodesta  pidetään kinkeri kierros, yleensä kodeissa, joku perhe vapaaehtoisesti lupautuu pitämään.  Eihän se varmasti laittajaa ilahduta, kun laittaa monenlaiset tarjottavat, kattaa kauniin pöydän ja odottaa vieraita ja pettyy.

 Mutta ei väellä eikä voimalla, missä kaksi tahi kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.  Nämäkin ovat Raamatun lupauksia ja ovat voimassa tänäänkin.