Tämän runon oikea nimi on: Auttamaton Pekka, joten korjasin sen.

 
‎*Tämä tarina, jonka nyt kerron tästä
on kuvaus Pekasta järkevästä,
hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana.
Sanat poikasen nelivuotiaan
... näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties,
politiikan, tyttöjen laitteen fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä kirjainta kuitenkaan,
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista torkeri, ja isästä itä,
mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.

Oli Pekka nyt äitinsä mukana kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran hän näki siellä,
ei sellaista näe kotikylän tiellä,
niin Pekkakos huudahti: Jellona, Hui!
Niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
näin selitti: laps on joutunut harhaan:
Se koira on, lapseni, eikä nyt noin jellonaks
saa sanoa leijonaa.

Te jellona on tokaisi Pekka vain,
voi äitejä tottelemattomain.
Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa kotiportille asti,
kun viimein päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi: Aika ito te
jellona tentään olikin.
Voi äitejä, huokaat sinäkin.

Kun Pekkaa pantiin jo nukkumaan
niin äiti puheli murheissaan
nyt taivaan isälle kerro se miten
paha olit päivällä äidille,
ei taivaan isäkään sallia vois
että äidin Pekka noin ilkeä ois.

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi,
miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä
vaikka äideillä on niin paljon työtä:

No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun Pekkani häneltä anteesi anoi?

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa aurinigon nyt loistivat,
kun Pekka haukotteli ja vastasi:

Jumala kummatteli titä kovatti,
näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin
Oiva Paloheimo.