Mun huonehessani seinäl on
Yks kuva halpa ja koruton.
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
Lumenko peittämä harmaa pää,
Vai surun uurtamat vaot nuoko.
Vai silmäin lempeä tuike tuoko.
En tiedä, mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun mä katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
Näen lapsuusmaailman riemuineen,
Näen kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.
Ja onpa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Helottais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
Paavo Cajander.
Kommentit