Monen kirjavaa on ihmisen elon päivät, vuoroin ilot ja surut kohtaavat. Ei voi kaikkea ihminen itse päättää. No menemisiään ja tulemisiaan toki voi pitkälle itse säädellä, ei ole pakko jokapaikassa mukana olla, vai onko. Toisilla on se hirvee osallistumisen tarve, olla mukana ja menossa joka paikassa.

Onko sen toisen puoliskon sit pakko olla mukana jos ei tahdo? Kuuluuko sekin siihen, kun on joskus luvannut tahtovansa, rakastaa myötä ja vastoin käymisissä. Ei kait se sitä ole tarkoittanut?   No mukana tässä on koitettu mennä, eilen oli kaatuneiden omaisten ja sotaorpojen vuosikokous, siellä vierähtikin useampi tunti päivästä. Ilta sit oli erilainen ja mieluumpi tapahtuma, kun oltiin vuosittaisilla lukukinkereillä sisareni luona.

Illalla sitten mietiskelin, että se on kuudes päivä helmikuuta, jos isäni oisi elossa hän täyttäisi 99. vuotta. Hänen elämänsä vain oli lyhyt ja vaivojen rasittama, kesti vajaat 43. vuotta.

Tiistaina tytär ilmoitti appipappansa nukkuneen pois tästä elämästä, oli jo kauan vuoteen omana ja muistamattomana. Silloinkin sitten illalla muistin, että neljäs helmikuuta oli myös äitini kuolinpäivä, 23. vuotta sitten. Näin se aika kuluu ja muistoissa saamme elää, kun ei enää ole ikäihmisiä kertomassa lisää tarinoita, pidetään kiinni siitä mitä muistamme ja kertokaamme niistä myös lapsille ja lastenlapsille. Tuo neljäs helmikuuta oli myös äidin enon syntymäpäivä.

No tässä nyt tällainen sopotus.