"Pyhä aamun rauha, Hiljaa huokuilee. Häly mainen viihtyy, taisto raukenee.  Kuule juhlakellot, kaukaa kuminoi. Temppelihin Herran, kutsu sieltä soi."

Näin se vielä soi jokaisena sunnunai aamuna, mutta kuinka moni sen kuulee, tai ottaa kutsun vastaan. Valitettavan harva.  Tietysti on monta niitä jotka sen kutsun kuuntelevat radion välityksellä, kotona. Näin tein minäkin jälleen tänään ja harvinaisen hyvä olikin piispa Simo Peuran saarna, Vaasan Tuomiokirkossa.

Sitä miettii, kauanko saa Suomessa kirkonkellot kutsua kansaa koolle, milloin sekin kielletään, kun näyttää siltä, että kaikki meille perinteinen ja tärkeä poljetaan maahan, jopa Raamattu, Jumalan sana. Etunenässä ovat piispat ja tohtorit ja muut liikaa lukeneet ja järjen valolla raamattua tulkitsevat.

 Järjen valossa ei taivaan tietä nähdä, eikä osata kulkea, mutta hullukaan ei siltä eksy, kun hän luottaa sanaan ja sen mukaan pyrkii elämään. Täydellisiähän meistä ei tule, vaan joudumme Paavalin kanssa toteamaan, että sitä hyvää jota tahdon en tee, vaan pahaa jota en tahdo harjoitan, joten joudumme Paavalin kanssa  myös toteamaan, että olen syntisistä suurin. 

" Käykäämme sentähden uskalluksella armoistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme  armon avuksemme oikeaan aikaan." Varoitetaanhan Raamatussa, " sinä päivänä, kun kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydäntänne, sillä ei minun henkeni pidä nuhteleman ihmistä iankaiken."  Lainaukseni ovat muistin varaisesti kirjoitettu ja vanhemman käännöksen mukaan, en omista uutta käännöstä enkä ole sitä lukenut.

Näin syntisenä,Herra. Mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, Perille kulkea.  En paremmaks voi tulla. En pyhäks ollenkaan, Vaan kuitenkin ,oi Herra. Sun käsiis jäädä saan.

 Sä suostut mahdottoman, mun luona asumaan, ja aivan tällaisena, mua kaikes kantamaan.     Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan, sun armos rakkautesi, ei lopu milloinkaan.

Mä mato vain ja savi,oon huono sotija, kiusoissa, taisteluissa, mun täytyy sortua, jos et sä Kristus, Herra, mua auta vahvista. Vaan autathan, oi auta, voimallas pueta.

Mä sydämelles halaan, sun että kokonaan, mä aina saisin olla mua auta valvomaan. Ah, etten murehduttais, Henkeäs milloinkaan. Herkistä tunnon korva, sua kakess kuulemaan.

Sä rohkeaksi hoidat  ja uskon vahvistat, hiljennät levottoman, murheessa lohdutat. Sä kurjan ilo, riemu  ja taivas syntisen. Sua itkuissani kiitän, viritän virren sen.

Se virsi vain on heikko ja kiitos köyhä on, niin usein nurkumiellä, mä kuljen lohduton. Vaan kuitenkin mua hoidat, lahjojas tuhlaillen, päivästä päivään kannat, perille saatellen.

(Niilo Tuomenoksa)