Kovin harmaana valkeni tämä torstai päivä, vettä sataa tihuuttaa, puut lähes liikkumattomina kurottautuvat taivasta kohden. Aikalailla samanlaiselta tuntuu sisäinenkin elämä, ei oikein kiinnosta mikään, eikä mitään viitseisi tehdä. Olla vain ja kohottaa katse ylös, kuten nuo puut, katsella kaivaten rakasta, jonka isä korjasi korven tieltä talteen. Vaikka tiedämme, että hänellä on kaikki hyvin, ei tunnu maiset murheet, ei paina elämän huolet, kaipaamme häntä. Nuoren repussa oli lähtöhetkelläkin, kuten muulloinkin, RAAMATTU. Sen turvissa hän matkaa teki, sen turvissa hän täältä lähti. Saamme olla varmoja siitä, että lähtö ei ollut mikään sattuma, ei johtunut huonosta tuurista,eikä siitä, että Jumala oli kaukana tai hyljännyt hänet. EI. Jumala katsoi, että tämä nuori oli kypsä, valmis tähkäpää korjattavaksi Jumalan aittaan, talteen tämän mailman myrskyistä.

Olen miettinyt sitäkin, kuinka monta vaara tilannetta on matkoillamme tänäkin kesänä ollut, mutta niistä selvittiin vahingoitta.(aineellisilla vaurioilla.)  Olimmeko kesken joutunutta viljaa, emmekö olleet valmiita. Tämä yksikö vain oli valmis.

     "Te murheelliset, kun kuljette kyynelten teitä. Pois vaikerrukset, maan multa ei armoa peitä.

Ah, ylistäkää Myös Jeesusta aikoina vaivan. Ja nostakaa pää, On nyt suvi läsnä jo aivan.

Kun syntinen vaan, saa nukkua haavoihin Herran, niin helmasta maan, Hän nousevi riemuhun kerran."

"Mua auta valmiiks aikanaan, ennenkuin ovi suljetaa."