Sä yksin, Jeesus, täytä elämäni, mua kaiken, kaiken luokses painaa suo!

Ja joka  päivä polkuun piirtämääni, sun pyhä silmäs tutkistellen luo.

Jos en voi luokses voittajana tulla, tuon sulle tappioni kuitenkin.

 Mä tiedän, onhan haavoihini sulla, parannus täysi, kaikkein armoisin.

Jos en voi riemuin laulaa kiitoskielin, ja ylistellen käydä vastahas,

sinulle murheen voinhan itkumielin, vuodattaa, kerjäten sun katsettas.

Jos en voi nostaa kirkkauutees suureen, mun synnin saastuneita kasvojain,

Niin saanhan, Jeesus, jalkojesi juureen vajota tyhjänä ja tahroissain.

Näin sitä joutuu jokainen taivaantien matkalainen huokaamaan ja valittamaan. Ei meissä ole koskaan sitä pyhyyttä ja puhtautta, että voisimme nostaa katseemme ja kiittää, että olen näin hyvä ja pyhä, olen kelvollinen taivaalliseen juhlaan. Virren tekijäkin laulaa: "Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan perille kulkea. En paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan. Vaan aivan tällaisena, sun käsiis jäädä saan."

Ja se on se lohtu, että meidän ei tarvitse itse autuuttamme hankkia, emmekä siihen pysyisikään. Vaan se on kerran hankittu ja maksettu koko syntivelkamme, kun vain nöyrtyisimme sen vastaan ottamaan, palajamaan isän tykö kuten tuhlaajapoika.. "Miks rapaa syöt, teet orjan työt, käy isäs huoneesehen."

"Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä pois." on isä luvannut ja niin Hän ilomielin riensi tuhlaaja poikaakin vastaan ja sulki hänet syliinsä. " Enkeleillä taivahassa, ompi ilo yltäinen. Koska täällä mailmassa, kääntyy kurja, syntinen. Sieluni käy Herran luo, syntitaakkas hälle tuo,Hän sun syntis unhottaapi, meren pohjaan upottaapi."