Näin on viikko vierähtänyt jälleen torstaihin saakka. On ollut vieraita, päiväkävijöitä ja yövieraita, on niin sanotusti tultu ja menty. Välillä toki rauhoituttu, laitettu ruokaa ja juomaa ja juteltu. Välillä tosin pantu suuta suppuun ja varottu sanomisiakin. Väliin naurettu ,menneitä muistellessa. Elämä on vaihtelevaa, kuten syksyinen yö.

Monet värit heijastuivat vaahterassakin, nyt on jo täysin lehdetön, odottaa lunta oksilleen ja uutta kevättä puhjetakseen jälleen kesäiseen loistoonsa.

Oisko se näin ihmiselokin, elämän keväässä kauniina kukoistamme Kasvamme aikuisiksi, aherramme kaikenlaista, on kiire ja hoppu. Mutta kun tulee syys, tuulet puhaltavat elonmerellä, toisen vaellus voi olla lyhyt toisen pitkä, mutta kaikilla on sama kohtalo, kun tuuli käy Hänen ylitsensä, häntä ei enää ole.

Meitä itse kutakin riisutaan ja puretaan, toista toisella tavalla, ketä sairauden tai muun kautta, valmistetaan ja irroitetaan tästä mailmasta, sen töistä ja menoista. Kehoitetaan olemaan valmiina kun ylkä saapuu, sillä emme tiedä päivää emmekä hetkeä milloin hän tulee.

Suokoon Jumala meille armonsa ja apunsa, irrottautuaksemme näistä katoavista aarteista, että kiinntyisimme yhä enemmän taivaallisiin, sillä ei me täältä mitään mukaan saada, tyhjänä on tultu ja tyhjänä täältä jokainen vuorollaan lähtee. Silloin ei kysytä muuta kuin sitä, onko vaatteenasi vanhurskauden puku, joka yksin kelpaa taivaaseen.

Sen puvun turvin saamme kerran nousta uuteen  keväimeen ja ikuiseen kesään, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa, jossa ei enää maiset murheet mieltä paina. Moni rakas on jo odottamaan sinne siirtynyt, me täällä vielä matkaa teemme ja kaipaamme, kukin tavallamme ja tahollamme.