Ihanan aurinkoista päivää, vähän lunta kaunaili tuossa aamupäivällä, mutta ny aurinko loistaa pilvettömältä taivaalta, eikä tee jakoa ihmisten suhteen vaan kaikki saa nauttia samalla lailla. Meistä itsestähän se on kiinni ja omista mielen liikkeistä, kuinka osaamme Luojan töistä kiitosta kantaa.  Vai olemmeko aina nurjalla mielellä ja valitamme kaikesta, ainakin siitä, mitä nuo toiset sanoo ja tekee.  Onko vain se hyvää ja oikeaa mitä "minä itse " teen ja sanon.

Olen tuossa lukenut illoin Frank Mangsin kirjaa PALAVIN LAMPUIN.  Se on painettu 1943 ja tekijä on tavallinen evankelista, ei pappi eikä piispa. Tämän kirjan aiheena on Jeesuksen vertaus kymmenestä neitseestä, joista viisi oli viisasta ja viisi tyhmää.  Jos voisin kirjoittaisin koko pienen kirjan tähän luettavaksi.   On niin selvää ja suoraa tekstiä, kaiholla muistaa niitä aikoja kun oli vastaavan laisia sananjulistajia,, mentiin seuroihin polkupyörillä kymmenienkin kilometrien päähän.  Mukana oli nuoret ja vanhat, kuulemassa samaa saarnaa, ei ollut eri puheita eri ikäryhmille.

Mutta ne vanhat opettajat osasivat niin taitavasti sanaa selittää, että jokainen janoinen tuli ravituksi, sillä sanoihan Jeesus itse, että ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, ette  pääse taivasten valtakuntaan,  Sitä lapsen kaltaista uskoa ja luottamusta meiltä odotetaan,  Luottamista Jumalan johdatukseen, sillä kaikki kääntyy niiden parhaaksi, jotka Herraa rakastavat.  Myöskin vastoinkäymiset.  "En tietäni voi itse ohjata, siis minua oi isä johdata." 

  Tuossa avasin Siionin Matkalaulu kirjan, aukesi eteeni tuo ihana nuorten laulu :

Sä kuljet seurassa Jeesuksen, Sen kertoo katsehes riemuinen, sen kertoo laulus, mi helkkyin soi, Vaik murhe kyynelen  silmiis toi.

Ei tunne riemujas mailma, Ei nää se tielläsi kukkia, Se aallon leikkihin kiintyen Ei huomaa helmiä syvyyden.

Sun helmes on veri Karitsan , Mi synnit maksoi jo maailman, Mi myös sun sielusi saastaisen Jo verhos vaatteilla autuuden.

On sulla riemuna päällä maan,  Myös murheen hetkinä Jeesus vaan. On sulla lähde, mi virvoittaa, Kun matka vaikea uuvuttaa.

Se armon lähteeksi kutsutaan, Ja täällä sen sivu kuljetaan. Ja siksi maailma korskea Ei tunne sen elon autuutta.

Vaan korven synkänkin keskehen, Sen virrat vierivät pulputen, Ja kerran korvenkin helmahan, Näät valkoliljojen puhkeevan.

Ja virtain varsilla kulkijat, Ne toistaan auttaen laulavat: Oi katso kaupunki Siionin Jo loistaa kultaisin kunnahin.

 Siis riennä, ystävä, riemuiten, Kun turvas on veri Jeesuksen, Siks kunnes porteista kaupungin Hääriemuun astut sä Siionin.