Erityisesti on mielessäni päivä kolmekymmentävuotta sitten, Helmikuun kolmas päivä, ajatukset äidin luona sairaalassa. Illantullen kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille, tietäen, että se on viimeinen ilta äidillä käsillä.
Siinä joukko hiljaisena istui ja odotti, mitä tulee, Lauloimme Kynttilänpäivän virttä; "Tänäänkin nyt Herran kansan Riemullinen kiitos soi" Tiedossa olevan eron ja ikävän keskellä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että paljon kokenut ja kärsinyt ihminen pääsee vaivoista lepohon. Se lepo on niille valmistettu jotka ovat uskossa matkaa tehneet,, kaikesta omasta riisuttuna ja Jumalan armoon turvaten.
Päivä ehti vaihtua neljänneksi, kun äiti nosti päätään ja avasi silmät ja samalla veti viimeisen henkäyksen, nukkui pois.
IHMINEN ON KUIN RUOHO, RUOHO KUIVUU, KUKKANEN LAKASTUU.
KUN TUULI KÄY HÄNEN YLITSENSÄ, EI HÄNTÄ ENÄÄ OLE."
Jumalan kädessä on meidän jokaisen matka, koska se päättyy ja millä tavalla, Siinä toivossa matkaa teemme, että taivaassa kaikki rakkaat kohdattaisiin.
JEESUS LAILLA SIMEONIN, SUO MUN VAIN SUA KATSELLA,
NÄHDÄ ETTÄ, AUTUUTENI, MINULLA ON SINUSSA.
ETTÄ AUTUUS KAIKKIEN, MYÖS ON MINUN, VAIVAISEN ,
JA KUN LÄHTÖHETKEN TULLEN, SILMÄIN VALO HIMMENEE.
AUTA, ETTÄ SIELUN SILMÄT, VAIN SUA, JEESUS, KATSELEE.
ETTÄ KUN KÄYN KUOLEMAAN, RAUHAAN SILLOIN MENNÄ SAAN.
Kommentit