torstai, 5. marraskuu 2015

Hilja Aaltonen.

Hilja Aaltonen


Sain Herralta kanteleeni.

Sain Herralta kanteleeni.
Sen syntymälahjana sain.
Sain lainaksi matkalleni
ja käyttööni hetkeksi vain.
Sen kielet on kalleinta kultaa
ja viritys taitajan työ.
Kädet kantajan vaikka on multaa,
kädet Mestarin kieliä lyö.

Olen laulaja elämän saaton.
Sen tehtävän Herralta sain.
Olen juhlain ja juhlien aaton
ja arjen ja sunnuntain.
Ja varjoihin Jumalan puistoin
minut lauluni valjaat vie.
Ja päiviin, kun kirkkahin muistoin
käy vuosien ylitse tie.

Ei erämaan pitkospuilla
mun harppuni herkkä voi
niin soida, kuin kirkastetuilla
kotirannoilla kerran se soi.
Vain joskus se kyynelten alla,
kun yössäni soittelen,
surun sormien koskettamalla
sävel yltävi kirkkauden.

Lyön viimeisen akordin kerran,
mun harppuni vaikenee.
Vaan kuorossa laulujen Herran
se uutena helähtelee.
Uus virsi, tuo kaipuuni laulu,
soi saleissa uuden maan.
Se soi kuni vetten pauhu.
Jään iäti laulamaan.

  • Koreja.

  • Ilta-auringon loiste