"Mä, kauniin tiedän kukkasen Se mulle ilon antaa. Tää kukkasista suloisin, ihanin. Taivaasta tuoksun kantaa.

Tää, kaunis, kallis kukkanen On pyhä sana Herran. Se näyttää tietä autuuden, luo Kristuksen Se ohjaa meitä yhä.

Tie Kristus on ja elämä Kaikille etsiville. Hän päästää heidät synnistä, vääryydestä,tuo lohdun murheisille.

Hän kutsuu luokseen jokaisen, ken vaivain taakkaa kantaa. Hän väsynyttä virvoittaa, Hän armahtaa ja meille rauhan antaa."

Olemme saaneet jälleen olla puhuttelevien asioiden äärellä, kuultu elämän katoavaisuudesta, surusta ja murheesta. Eilen olimme hautajaistilaisuudessa, jossa iäkäs, 95 vuotias, sukulainen ja ystävä saateltiin viime lepoonsa, puolisonsa ja kahden poikansa vierelle.  Tänään olimme kotikirkossa ja seurakunta talolla, Kaatuneiden muistopäivän juhlassa. Oli kaunis ja lämmin tilaisuus.

Muistot luonnollisesti olivat, niitä sota-ajan muistoja, muisteluita siitä, mitä sota merkitsi perheille, lapsille ja äideille. Ei silloin ollut auttajia eikä tukijoita, ei ollut kriisiryhmiä lohduttamassa. Jokainen sai selvitä miten selvis, asiat otettiin luonnollisina, asiaan kuuluvina, Jumalan sallimana. Silloin oli vielä yleisesti se usko ja luottamus Jumalan sanaan, että ei hiuskarvakaan lähde päästä, ilman Jumalan sallimatta.

Jumalaan uskoen ja hänen apuunsa turvaten jaksettiin matkaa jatkaa suurista suruista ja menetyksistä huolimatta. Kuinka on tänä aikana, kun suurin osa kansasta ei usko enää raamattuun eikä Jumalaan, vaikka nimellisesti kirkkoon kuulutaankin.

"Edestä kaiken maailman, hän tuli tänne vaivaan.Hän kärsi ristin kuoleman, niin katkeran, aukaisi meille taivaan.

Hän sanallansa lohduttaa ja sakramenteillansa.Hän uskoamme vahvistaa ja holhoaa, uskollisuudessansa.

 Johdata Paimen, laumaasi, niin että taivaan saamme. Tee meidät ystäviksesi, veljiksesi. Oi Jeesus Kristus Aamen."