Olen särkynyt saviruukku.  Pala palalta murtui pois.  Vain ihmettelin ja itkin  En millään murtunut ois.

Sinä Herra minut murskasit. Vaan talletit kaikki palat. Niin paljon minua rakastit. Tahdoit uutta kokonaan.

   Anna savelle uusi muoto. Tee minusta uusi ruukku. Niin rakkautesi nyt näytät. Taas murtunutta käytät.

Tahdon kertoa särkyneille. Ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin. Mestarin kädessä ois.

    Tuli eräänä päivänä mieleen tuo laulu, särkyneestä saviruukusta ja löysin sen sanat täältä koneelta.  Tuntuu siltä, kuin tämä mailman meno oisi mennyt niin rankaksi ja vaativaksi, että meitä särkyneitä saviruukkuja on joka puolella.

Yhtä ahdistaa yksi ja toista toinen huoli ja hätä. Hätä itsestä tai lähimäisestä, syyt voivat olla moninaiset. Mutta mikä suuri armo on se, jos Jumala saa murskata meidän itsekkään luontomme, omahyväisyytemme. Herättää huomaamaan oman syntisyytemme ja puutteemme.

 Sitä tämä laulukin kuvastaa, kuinka pala palalta ihminen murtui, ei millään murtunut oisi, näin on ihminen  itesriittoinen olento. Mutta rakkaudessaan Herra talletti kaikki palat ja valoi astian uudelleen. Hän tekee sen vielä tänäänkin, jos vain suostumme murtumaan ja pyytämään uudistusta.