Yhteisvastuu, sanana kaunis ja ajatuskin varmaan ihan hyvä ja kannatettava. Mutta, yritämmekö etsiä ne kohteet ja avuntarvitsijat liian kaukaa, joita sitten pyrimme auttamaan.  Emmekä näe sitä hätää ja tuskaa joka on aivan lähellä, omassa seurakunnassa, omissa perheissä. Apua huutaa moni, vaikka ei sitä saa sanotuksi ääneen.

Perheet hajoaa, isä asuu tuolla, äiti tuolla, lapset, ne syyttömät osapuolet joutuvat sivusta katsomaan, joutuvat sijaiskärsijäksi. Kuten oppi-isämme Luther jo aikoinaan on antanut neuvon vanhemmille, että ensin lasten tarpeet ja sitten vasta omat. Miksi niin moni avioliitto hajoaa, miksi mennään nautintojen ja hekuman perässä, ei elämä ole ruusuilla tanssimista eikä ainaista auringon paistetta. Kun se parasta on ollut, on se työ ja vaiva ollut, todetaan Raamatussa.

 Niin on surullinen mieli, kun ajattelee eilisenkin illan tapahtumaa, mitä se lapsi ajatteli, mitkä olivat hänen viimehetken tunteet.  Miksi ei jaksa viisitoista vuotias elää.??. Missä on yhteisvastuu, on nuorisotyöntekijät, kaikenmoiset harrastukset, harrastusten vetäjät, toiset niissä kulkevat, ovat kaikessa mukana, mutta on niitä sivusta katsojia, ehkä ujoja ja arkoja jotka eivät osallistu.

Turha on jälkeenpäin ketään syyttää ja arvostella, se ei enää auta sitä joka on lähtenyt, voimme vain toivoa, että jaksettais välittää lapsistamme, nuoristamme, vielä sittenkin kun he aikuistuvat ja kotoa muuttavat.  He ovat aina vanhempiensa lapsia, ainutkertaisia ja rakkaita.