On syyskuu jo puoleen väliin ehtinyt, lämmintä ja kosteaa, iloa ja surua tuonut, mutta elämä jatkuu. Niin jatkuu luonnossakin. Oli niin kaunis näky, kun kirkkomme pihalla olevissa ruusuissa oli punaiset marjat ja valkoiset kukat yhtä aikaa. Käyneekö sitten niin, ettei tulevana kesänä nähdä niissä pensaissa kukkia lainkaan.

 Kaunis oli se kumpu, jonka alle rakkaamme jäi lepäämään, ei se kuitenkaan peitä meidän suruamme,  ajatukset ovat syvempänä, kuin kuolevaisissa kukkasissa. Muistot ei kuole, eikä koskaan unhoitu, ne elää ja ovat muistuttamassa  meitä elämän katoavaisuudesta.

"Ei nuoruuteen voi turvata, ei terveyyteen täällä.

Vanhemmat usein lapsensa, saa nähdä paarein päällä."

"Mua auta Jeesus valvomaan ja sitä aina muistamaan.

 Et alkaa iankaikkisuus, kun päättyy tää ajallisuus.

 Ah, askel täältä onpi vaan, elohon toiseen tulevaa."