Jatkampa taas tätä mietiskelyä vanhan muorin mietteillä.  Tuossa jotkut kaverit olivat osallistuneet  Rovastikunta kokoukseen  ja olivat kuunnelleet viisaita esitelmöitsijöitä. Otsikkohan oli hyvä kysymys, onko suola käynyt mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi?  Pohditaan kirkon asemaa ja tehtäviä tuonne viidenkymmenen vuoden päähän.  Oisiko helpompi ja tarpeellisempi kuitenkin katsoa tämän hetken tilannetta ja lähitulevaisuutta.

 Työtä kyllä seurakunnissa tehdään tälläkin hetkellä,  väsytetään työntekijät kaiken touhun alla, suunnitellaan sitä ja tätä. Sitoutetaan lapsia seurakuntaan, leikin, musiikin ja kerhojen avulla. On koululaisille, joka ikäryhmälle omia harrastuksia, leivotaan ja paistetaankin.   On rippikoululeirit, maatanäkyvissä - ym. festareita joissa nuoriso kulkee. Onko sitten Jumalan sana se tärkein houkutin vai mennäänkö  joukon mukana nauttimaan musiikista sen tunnelman takia.

Kaikkihan on luvallista, ei välttämättä tarpeellista, vähän on tarpeen, tahi yksi ainoa, tulla tuntemaan Jumala ja Jeesus Kristus.  Jääkö touhuista huolimatta kuitenkin Jumalan sana vieraaksi ja Jumala tuntemattomaksi, Se nuoruuden into ja ilo lopahtaa riparin jälkeen, onko syy pappien puheissa ja teoissa, kun ei nuoria, eikä nuoria aikuisiakaan kirkossa näy. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.  Viimme sunnuntaina oli kanttorimme iloisesti yllättynyt kun oli reilu sata henkeä kirkossa, sanoi surullisena, että on ollut kovin vähän viimmeaikoina väkeä kirkossa. Tästä saan kyllä syyttää itseänikin.

Vanha sanonta, että ruoho on vihreämpää aidan takana, no sitäkin on kokeiltu. Pettymys oli kyllä erään piispan saarna viimme sunnuntaina, ollaan liian viisaita,   selitetään kaikkea epäolennaista.