Autuas on murheellinen Herran mielen jälkehen.

Jonka sydän surullinen, Huokaa syystä syntien.

Armoon Herran armiaan,Pakeneepi puutteissaan.

Hän on saava lohdutuksen, Murheissansa virvoituksen.

VK:124.3.

Muistelen kaiholla lapsuuttani ja nuoruuden aikoja, kiitollisena siitä että silloin oli vielä Jumalan sanan kunnioitus voimissaan. Paljon pidettiin seuroja kodeissa ja rukoushuoneilla ja väkeä oli tuvat täynnä. Lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset kuuntelivat samaa saarnaa. Innolla mentiin nuorina joukolla seurapaikalle pitkienkin matkojen taakse. Ei ollut autoja, oli vain jonkinlaisia polkupyriä, romuja nyky mittapuun  mukaan.

Joskus 40-50 luvuilla oli puhujia useita jotka Uudenheräyksen nimen alla työtä tekivät kulkien aina sinne minne pyydettiin.Mutta joukko harveni luonnollisen poistuman ja hajaannusten vuoksi, jotka olivat ikäviä asioita. Monesti kysyy mielessään Miksi? oltiinko liiankin tarkkoja juuri omista käsityksistä ja mielipiteistä, tottakait siinä sielunvihollinen oli apuna hämmentämässä uskovien välejä. Hajaannuksissa aina joku jäi yksinäiseksi, ei tuntenut kuuluvansa mihinkään joukkoon. Kuinka paljon ikäviä muistoja on itse kullekin jäänyt rintaa kaihertaan. Sanon kuitenkin, että oi niitä aikoja, lämmöllä muistelen että meillä oli vahva Jumalan sanan perustus  jolle rakentaa ja johon turvautua mailman myrskyissä. Se on toinen asia, kuinka olen minä ja muut siinä rakentamisessa onnistuneet, heikosti ! Ei ihminen voi kerskua omilla töillään, vaan kaikki on lopulta armoa ja lahjaa Taivaalliselta isältä. Mistä kaikesta minun tulisi Häntä kiittää.