En ymmärrä, Mik ilo, mikä kunnia Maailmas olis saatava En ymmärrä. Taivaassa ainoastaan On riemu iankaikkinen.  On siellä autuudestaan  Ihmeissään syntinen.

Ei itkua,  Ei siellä tuskaa kipua, Ei ahdistusta, vaivoja, Ei itkua.  Iloa vaan, ainiaan Ja rauhaa siunauksineen, Näin autuaan sai sijan, Ken uskoi Kristukseen.

Mik asunto, Sen portit ovat helmistä, Perustus hohtokivistä. Oi asunto.  Kun murhe mieltä painaa, Saan hengessäni muistella, Mik ilo siellä aina, On Herran omilla.

  Mik kaupunki! Siell itse Herra valo on,  Siell aurinko on tarpeeton.  Oi kaupunki, Siell Jeesus virvoittaapi Elämän veden virrasta, Puu elon kukoistaapi. Sen rauhan rannoilla.

Ah elä niin  Sä että taivaan salihin Pääsisit Pyhäin parihin.  Ain elä niin ! Ei kaiken tään maan päällä   Sen vertaist ole iloa. Parhainkin onni täällä  On täynnä surua.

 Oi Jumala, Sun poikas tähden anteeksi  Sä kaikki suuret syntini  Suo armosta.    Ja käymään käskyis   tiellä  Mua auta  murheen alhossa, Niin että saisin siellä  Kasvojas katsella.

 Olen voinut tämän ennemminkin tänne kirjoittaa, en ruennut tutkimaan. Kaiken maailman tarjoaman ilon ja riemun sekaan mahtuu aina se tummempikin puoli. Mailman maine ja kunnia on kovin katoavaista  ja jos meidän elämämme täällä perustuu vain siihen, mailman maineen ja kunnian tavoitteluun saamme ajatella, että se katoaa kaikki kuin tuhka tuuleen. Ei se kanna elämässä, eikä ensinkään kuoleman hetkellä.  Silloin kantaa vain Usko Jumalaan, syntien sovittajaan.