2015 äiti 007.JPG2015 äiti 010.JPG

2015 äiti 009.JPG2015 äiti 008.JPG

Jälleen yksi äitienpäivä on taakse jäänyt, kukkien ja lahjojen, korttien ja monien halausten kera on äitiä, mummoa ja isomummoa onniteltu. Niin pienet lapsoset, kuin isot pojat, vävyt ja miniät  halaten onnea toivottavat.  Kyllä siinä ittensä  ansiottomaksi palvelijaksi tuntee, se tunne etten ole onnistunut niinkuin oisi pitänyt.  Kyllä sitä ruokaa ja juomaa on aina ollut tarjolla ja tarpeeksi, eikä meillä koskaan maristu eikä naristu ruuan suhteen, jos joku ei jostain tykännyt sai olla tykkäämättä. Mutta se henkinen puoli, pohja hyvälle elämälle, josta nykyisin niin paljon paasataan, vaaditaan halaamista ja suukottelua ja sitä ja tätä ja vielä tuotakin.

 Kyllä kait ne meidän lapset ovat kasvaneet kasvattamatta, työn ja touhun seassa, kasvattaneet toinen toistaan kärsivällisyyteen, toisen hyväksymiseen ja ymmärtämiseen.  Työn teon he ainakin ovat oppineet  pienestä pitäen ja tuskin nyt aikuisena siitä pahoillaan ovat. Eihän se aina niin mieluisaa ollut, kovalla helteellä heinäpellolla, rehunaurita,  syksyn kylmissä ja sateisissa ilmoissa pellolla nykkimässä tai muuta vastaavaa.

Tottakait lapsissa eroja on jotka näkyy heti pienenä ja varsinkin vähän isompana. Osa oli innokkaita navettamiehiä, vanhimmat pakonsanelemina, toiset olivat innokkaita käsityön tekijöitä ja pelkäsivät navetan hajuakin. Pojat on olleet konemiehiä aina ja yhä edelleen, yksi suuntausi kirvesmies hommiin. Monelle alalle on tyttöporukka suuntautunut, kukaan ei kuitenkaan karjataloutta harrasta. En tiedä olenko itse ollut siihen vaikuttamassa, sillä itse olin EU:n ja kaiken  pyrokratian vuoksi väsynyt siihen hommaan, enkä kyllä toivonut kenenkään jatkavan sitä jos muualta helpommalla leipänsä saapi. No, isänsä iloksi nuorin poika viljelee innolla maata. Tässäpä tämä höpinä tälläkertaa.

Lapsistaan kiitollinen äiti, kiitollinen Jumalalle, että ovat kaikki olleet terveitä, jokaisella on työtä ja perhe, kenen eteen työtä tekee.